Lupa mokata
”Anteeksi, mutta voisinko piirtää muotokuvasi?” Esitän kysymykseni Oulun torilla tuntemattomalle ohikulkijalle, kesällä 2009. Saan myöntävän vastauksen. Avaan maalaustelineen vaivoin ja kiinnitän siihen käsilaukusta kaivelemani kopiokoneen tulostuspaperin. En osaa piirtää. Tulevan muotokuvani kohde asettautuu mieleiseensä asentoon, valitsee parhaimman ilmeensä ja katselee hievahtamatta kohti. On tosissaan ja odottaa. Minua sen sijaan hävettää ja pelottaa. Vedän kuitenkin ensimmäisen viivan. Edellä kuvaamani tilanne on yksi tärkeimmistä, kauheimmista, mutta myös innoittavimmista kokemuksistani opiskellessani tarinateatteriohjaajaksi. Saamani etätehtävä oli keksiä tapa, millä harjoitella heittäytymistä ja uskallusta mukavuusalueeni ulkorajalla. Ja minä onneton keksin kannaltani kaikkein kamalimman tavan laittaa Liisaa likoon. Tarinateatterissa toritilannetta muistuttava tunnelma muistuu usein mieleeni. Tarinankertoja asettautuu katsomaan ja odottaa, mitä näyttämöltä saa. Ja se ens